|
||
Artikkeli Pippuri-lehdessä: Kaarina Kailo Rakkauden raiskaamisesta eroksen feminismiinLänsimaalaisessa yhteiskunnassa ja arvomaailmassa antaminen, rakkaus, huolenpito ja hyväntekeväisyys ovat vahvasti sukupuolistavia ja sukupuolittuneita käsiteryppäitä. Kuten feministiajattelijat ovat osoittaneet, rakkauden filosofialla ja käytännöillä on sukupuoli ja aivan oma historiansa. Kapitalistisessa markkinataloudessa naisten kasvatukselle leimallisempi rakkaus on korvattu pornografian ja kaupallisuuden epäpyhällä liitolla jossa seksuaalinen vastavuoroisuus on raiskattu väkivallan ja naisen hallinnan eetokseksi. Afro-amerikkalainen feministi Audre Lorde on määritellyt feministisen rakkauden erokseksi, joka on kaikki rajat ylittävä, kaikkia lajeja, olentoja, ihmisiä ja kansoja yhdistävä pyhä side. Tällä on yhtymäkohtia Heidi Liehun rakkauden teorisointiin. Kuten amerikkalainen filantropi, aktivisti ja tutkija Genevieve Vaughan on todennut (1997, 2004, 2007), rakastava, pyyteetön antaminen liitetään useimmiten yksipuolisesti äidinhoivan, lähimmäisenrakkauden ja hyväntekeväisyyden elämänalueisiin sekä erilaisiin symbolisiin lahjojen antamisen muotoihin. Uusliberalismi on aatesuuntana raiskannut lopullisesti rakkauden, yhteisvastuun, solidaarisuuden, tarpeiden tyydyttämisen ja sosiaalisen lahjojen ja huolenpidon kierrättämisen ja asettanut itsekkään vaihtotalouden "antamisen", kahdenkaupat, arvojensa ytimeen. Vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä on samalla ryhdytty edistämään keinoina paikata julkisen sektorin supistusten vaikutuksia ja yhteisöllisyyden, yhteisvastuun murenemisen synnyttämiä ongelmia. Tämä caritas-henkinen suuntaus ei ole Vaughanin määritelmän mukaista kierrätykseen perustavaa antamista, jolla estetään rakenteellisen eriarvoisuuden rakenteiden syntyminen. Päinvastoin, hän näkee hyväntekeväisyys-antamisen vaihtotaloudesta aiheutuvan eriarvoisen antamisen oireena, huonon omantunnon ilmauksena. Herruusjärjestelmien ja epäsymmetrisen resurssienjaon yhteiskunnassa hyväntekeväisyys on oire epätasapainoisista suhteista, se on kuin homeen päälle maalaamista. Jos yhteiskunta jakaisi resurssit tasapuolisesti, hyväntekeväisyyttä ei tarvittaisi. Kirkon yhteisvastuukeräykset ja rakkauden ilosanomat ovat laastareja haavojen päälle, jotka eivät auta murtamaan niitä rakenteita, jotka altistavat kokonaiset kansat rakenteelliselle talousväkivallalle. Mielenkiintoinen ilmiö ovat myös suomenkielen "antaa-verbin" negatiiviset seksualisoituneet assosiaatiot. Nainen joka "antaa" on joko huora tai madonna riippuen siitä, miten mies määrittelee antamisen, eli kenelle ja kenen edun mukaan antaminen ja "rakkaus" tapahtuvat. Anteliaisuus ei ole kyseenalaistamaton hyve; kun intiaanien Potlatch-seremoniat kiellettiin Kanadassa, syynä oli juuri, että kehkeytyvä kapitalismi ei sietänyt institutionaalista varallisuuden jakamisen politiikkaa. Se oli uhkaava kilpailija kapitalismin unilateraaliselle vaihdolle, riistävälle "antamiselle." Tämän tiedostaminen ei tarkoita, että yhteisvastuukeräykset tulisi lopettaa. Niitä vain ei tule nähdä ratkaisuina, vaan hätäkeinoina kunnes yhteiskuntaan saadaan palautettua esipatriarkaalinen rakkauden filosofia, eroksen maailmankuva. Elämänalueet äidinhoivaa ja lähimmäisenrakkautta lukuun ottamatta ovat miehisen toimintatavan hallitsemia, mutta antaminen voidaan palauttaa myös noille alueille. Kun työstä maksetaan työntekijälle vähemmän kuin sen arvo on, voi tuo lisäarvo merkitä lahjaa köyhiltä rikkaille. Naisten palkaton kotityö, joka on esimerkiksi USA:ssa jopa 40% BKT:stä (ja vielä enemmän monissa muissa maissa), voidaan nähdä antamisen talouden lahjana vaihtotalouden harjoittamiselle, ja koko vaihtotaloudelle perustuvalle systeemille. Äitiminen ja muu palkaton antaminen on kuitenkin sekin vaikeutettu uusliberalismissa. Uhraaminen on välttämätöntä markkinatalouden ideologialle. Puutetta on luotu keinotekoisesti kysynnän stimuloimiseksi. Äidinhoivan, antamisen, rakkauden ja välittämisen arvot on saatu näyttämään epärationaalisilta, paitsi kotien yksityisyydessä, lähinnä naisten työnä. Monet liberaali-feministitkin karttavat näitä ja näkevät ne syynä alistamiseen, vaikka ne ovat itse asiassa patriarkaatin ja markkinatalouden vaikutuksia. Vaughanin mielestä tunteet ihmissuhteita yhteenliittävänä eroksena ovat tie antamisen ja hoivan maailmankuvaan. Vaihtotalous ja sen mieskasvatukseen yhdistettävät arvot kuitenkin vaativat tunteettomuutta, tunnekylmyyttä, jopa välinpitämättömyyttä, sillä empatia ja lähimmäisenrakkaus ovat vastakkaisia tehokkuuden, tuottavuuden, säästöjen, kilpailukyvyn ja talouskasvun päämäärille. Eroksen, antamisen ja läsnäolokansalaisuuden suhteet luovat yhteisyyttä kun taas "hegemoniseen maskuliinisuuteen" samaistuvat miehet ja sitä normina ihailevat naiset tavoittelevat riippumattomuutta ikään kuin emme eläisi keskinäisessä riippuvaisuussuhteessa. Ikään kuin emme olisi olleet jo pienestä lähtien riippuvaisia luonnosta ja äidinhoivasta. Antamisen ja äitimisen logiikka tulisi sisällyttää myös miehiseen identiteettiin. Vaihtoajattelussa näkökulma egoon on hyvin rajoittunut. antamisessa laajennamme näkökulmaamme myös toisten tarpeisiin. Altruismi on yksi rakkauden lajeista, jossa luodaan siteitä minän ja toisen välille sen sijaan että vaihdettaisiin vain hyödykkeitä oman edun nimissä. Mutta kuten hyväntekeväisyys, altruismi on vaikutuksiltaan ohutta ja pinnallista välittämistä, jos siihen ei liity kärsimystä ja syrjimistä aiheuttavien rakenteiden, ajatusmallien ja käytäntöjen purkaminen. Vaughanille äitiminen eli jakaminen tai antamisen talous ei ole tila tai biologiasta juontavaa toimintaa, vaan luova prosessi ja tietynlainen logiikka ja maailmankatsomus. Kun jakaminen vapautetaan markkinoiden ja patriarkaatin sidoksista, synnytämme tai nostamme näkyviin antavan ihmisen mallin, joka on hautautunut markkinatalouden raiskaaman rakkauden-hyötyrationalismin ja taloudellisen voitontavoittelun alle. Tarkoituksena on saada parempi maailma kaikille. Ajatusta antamisen taloudesta voi käyttää erilaisten naisliikkeiden yhdistävänä tekijänä: antamisen talous voi toimia siltana erilaisia asioita ajavia naisliikkeitä. Näiden takaa voi löytää yhteisiä tavoitteita, jotka sisältyvät myös antamisen talous- ajatteluun. Näitä ovat patriarkaatin purkaminen ja antamisen arvostaminen. Antamisen talouden ajatus voi yhdistää naisliikkeitä myös muihin poliittisiin ja antamisen arvoa kannattaviin liikkeisiin. Esimerkkinä lokaalin ja globaalin naistutkimuksen rajapinnoista mainittakoon, että naisten hoivatyötä on pohdittu sosiaalipolitiikan ja naistutkimuksen näkökulmasta myös Suomessa (ks. esim. Anttonen 1994). Julkunen heijastaa Vaughanin ajatuksia todetessaan että "Ihmisyksilöt [eivät synny] täydellisen riippuvuuden tilassa, eikä kukaan kasvaisi aikuiseksi poliittiseksi yksilöksi ilman toisten hoivaa" (Julkunen l999, 17) . Antamisen ja huolenpito-eroksen vähättely ja yhdistäminen naisalojen ja yksityisen piirin toimintaan näkyy konservatiivisessa hyvinvointivaltiokeskustelussa. "Sosiaaliriippuviksi" on leimattu sosiaalihuollon varassa elävät, ennen muuta yksinäiset äidit, vaikka yhteiskunnalliset instituutiot ja politiikka pakottavat heidät köyhyysloukkuun ... Samalla kun ihanneyksilöt nähdään riippumattomina, on sukupuolten välinen työnjako tehnyt vaimoista ja äideistä taloudellisesti riippuvaisia ja sen oikeuttamana naisten henkilökohtaisia vapauksia ja sosiaalisia oikeuksia on rajoitettu. Tämä yksityinen riippuvuus on käsitetty luonnolliseksi, joten modernit valtiot eivät ole taanneet äideille oikeutta itsenäiseen toimeentuloon, lukuun ottamatta yksinäisten äitien heikkoa sosiaaliturvaa". (Julkunen 1999, 18.) Kuten Raija Julkunen toteaa: "Naisten velka miehille tunnistetaan kulttuurissa hyvin. Sen sijaan miesten riippuvuudesta naisista on vaiettu. Kyvyttömyys tai haluttomuus huolehtia itse omasta arjestaan ei tee miehestä epäitsenäistä eikä se rajoita miehen kansalaisen statusta Samalla tavalla kuin pääoma on kasautunutta vierasta työtä miesten julkinen vahvuus on kuitenkin kasautunutta vierasta rakkautta. Miehet saavat symmetristä suuremman osuuden naisten reproduktiivisesta voimasta ja huolenpidosta osakseen .... Jättäessään ruumiillisuuden ja inhimillisen reproduktion teorian tavoittamattomiin, yksityisyyteen, liberaali teoria käsittää vajavaisesti yhteiskunnan uusiutumisen. Julkinen unohtaa "velkansa yksityiselle, jota ilman sitä ei olisi olemassa" . Julkisen ja yksityisen kahtiajako peittää niiden keskinäiset suhteet ja riippuvuudet. Myös hyvinvointivaltion teoreettiset valtavirtakeskustelut ja empiiriset tutkimukset jättävät näkemättä, että palkkatyön jatkuvuus, taloudelliset oikeudet ja liikkuvuus rakentuvat kääntöpuolelleen: palkattomalle työlle, epäjatkuvuudelle, riippuvuudelle, ei-lähtemiselle, paikallaan pysymiselle, kotona olemiselle-rakkaudelle." Julkaistu Pippuri-lehdessä |
||
| web | e-mail jukka43(at)gmail.com |