Vanhuspalvelulaki on arvovalinta ja rahakysymys
Vaaleista vaaleihin poliitikot lupaavat hoitaa vanhusten palvelut kuntoon, mutta kipeät päätökset jatkuvat ja samat kipupisteet nousevat esiin kuntalaisten kertomuksissa hoidon riittämättömyydestä. Ikääntyneiden perus- ja ihmisoikeudet eivät ole Suomessa kunnossa, koska Ministeri Risikkokin mittaa niitä vain rahassa.
Oikeistopuolueiden on turha arvostella vasemmiston pyrkimyksiä lopultakin turvautua lain voimaan epäkohtien torjumiseksi. Ne eivät pitkän hallitusvastuun aikana ole korjanneet Koukkuniemen ja muiden ala-arvoisesta vanhustenhoidosta otsikohin päässeiden laitosten asennevammaa ja kyvyttömyyttä huolehtia kaikista heikoimmilla olevien ihmisoikeuksista.
Kun puolueet kilpailevat keinoista, millä asiat saataisiin kuntoon, argumentteina käytetään rahapulaa ja tarkoistushakuista, hämäävää vastakkainasettelua. Jos todellakin laitoshoitoon satsaaminen merkitsee kotihoidon heikennystä, poliittisten päättäjien asennevamma ei ole vieläkään korjaantunut. Ei voi olla niin, että niukkuutta jaetaan vuorotellen eri kohteisiin sosiaali- ja terveysalan sisällä, mutta kokonaisuus jää hoitamatta. Vanhuspalvelulakia käsittelevässä debatissa ei ole nostettu riittävästi esiin sitä, että on lopultakin kyse ihmisarvosta, ihmisoikeuksista ja Suomen allekirjoittamien kansainvälisten lakien noudattamisesta. Vasemmiston mielestä on tietenkin taattava, että jokaisella on mahdollisuus yhdenvertaiseen, riittävään hoivaan, eikä uudistusta saa rahoittaa korottamalla palvelujmaksoja tavalla, joka jälleen veisi ne joidenkin ulottumattomiin. Suomi on käynyt läpi lihavien lehmien vuodet ennen nykyistä taantumaa, mutta milloinkaan rahaa ei ole löydetty vanhusten subjektiivisten oikeuksien tunnustamiseen. Koska mikään taloustilanne ei Suomessa tunnu mahdollistavan riittävien resurssien käyttöönottoa vanhustenhoitoon, rahat on nyt yksinkertaisesti otettava verovaroistamme. Oikeistolla on riittänyt rahaa verovähennyksiin, yritystukiin Nokialle ja muille menestyjille, sekä yksityisen hoiva- ja terveysbisneksen ja sen voitontavoittelun tukemiseen. Yritysriskien sosialisoinnin sijaan on korkea aika palauttaa hyvinvointivaltion universaalien oikeuksien arvot.
Vanhuspalvelulakiluonnoksen kiemuroista ei ole nostettu esiin kuin pieni osa. Ongelmallista on edelleen, ettei sen laatimisessa ole suostuttu tekemään sukupuolivaikutusten arviointia, vaikka ikäihmisten enemmistö on koko elämänsä pyyteettömästi muita hoivanneita, vanhemmuuden sosiaalisten kustannusten tähden pienen eläkekertymän kartuttaneita naisia. Kokoomuksen mukaan (Pekka Simonen Ouluhallissa) kotihoitoon voidaan satsata enemmän, jos ei rahoja tuhlata laitoshoidon liialliseen henkilökuntamitoitukseen. Oikeisto ei ole hallitusvastuunsa aikana satsannut sen paremmin kotihoitoon kun muuhunkaan vanhustenhoitoon paitsi valinnan vapauden ja ostovoimaisten oikeuksien nimissä. Omassa kodissa asuminen mahdollisimman pitkään ei saa olla hämäystä, jolla oikeutetaan tosiasiallinen heitteillejättö. Chill and Cook- kylmäruokaan siirtyminen säästökeinona on esimerkki kylmistä kivisydän- arvoista, joiden nimissä Oulussakin yritetään harjoittaa menokuria ikääntyneiden kustannuksella. On selvää, että taloutta tulee tasapainottaa, mutta kipeiden päätösten kohderyhmää on korkea aika vaihtaa. Enää se ei saa koostua maan hiljaisista, kilteimmistä uhrautujista.
Kaarina Kailo on Oulun yhdistymishallituksen varajäsen ja ikääntyneiden vaikuttajaryhmän puheenjohtaja
