Myös sosiaalinen elvytys tarpeen
Viime aikoina paljastuneet finanssi- ja kasinokapitalismin ylilyönnit ja talouseliitin vauhtisokeus ovat kiihdyttäneet entisestään irtisanomisaaltoa. Markkinaliberalismi on tullut tiensä päähän, kuten olikin odotettavissa. Porvarijohtajat Kataisesta Vanhaseen eivät enää nyrpistä nenäänsä monien kansalaisjärjestöjen ehdottamille keynesiläisille talousopeille, vaikka epäonnistuneen uusliberalismin tavoitteena on ollut pitkään nimenomaan valtion roolin supistaminen ja koko yhteiskunnallisen elämän alistaminen markkinavoimille. Nyt kun suuryrityksetkin saavat maistaa omaa lääkettään-säätelemättömän vapaakaupan seurauksia-ja ahneus on kylvänyt tuhoa ylemmissäkin tuloluokissa, median mukaan valikoiva yhtiö-sosialismi alkaa kelvata. Itse asiassa, markkinavoimat eivät ole missään vaiheessa toimineet kannattamansa vapaan kilpailun periaatteiden mukaisesti.
Päinvastoin, erilaiset suojatullit Yhdysvalloissa, EU:n ja Suomen sisäiset kartellit ja suuryritysten sekä työntekijöiden etuja edistävät direktiivit ja käytännöt ovat osoittaneet, ettei myytti reilusta kilpailuttamisesta ja markkinoiden itsesäätelystä vastaa todellisuutta. Sitä paitsi, koko uusliberalistisen talousvallankumouksen ajan valtiot ovat tukeneet nimenomaan yrityksiä tavalla, joka menee kilpailun vääristämisen periaatetta vastaan. Jättiyritykset ovat kautta aikojen käyneet veronmaksajien kukkarolla ja omanlaisella sossuluukullaan, vaikka ne samalla arvostelevat sosiaalitukia ja levittävät oppia jokaisen omasta vastuusta ja tuomitsevat sosialistisia periaatteita. Herää kysymys, kun kuntia on jo pitkään ajettu alas ja niiden toimintamarginaalia kavennettu vähentämällä tuloja ja lisäämällä tehtäviä, kuinka ne voivat kilpailla tasa-arvoisesti jättitukia saaneiden yksityisyritysten kanssa silloin kun lähdetään kilpailuttamisen tielle. Jättituet yksityispuolelle vääristää itse reilujen mahdollisuuksien oppia. Tunnettu hokema että suuryritykset sosialisoivat riskit ja yksityistävät voitot on siis vain kiihtynyt entisestään finanssikriisin myötä. Herättääkin ihmetystä, että samat tahot, joiden talousopit, yltiöoptimistinen luottamus kilpailutalouden vapauksiin ja kytkökset tuottamattomaan kasinokapitalismiin saavat kepin ja kritiikin sijaan yhä suurempia tukiaisia.
Myös vasemmistopoliitikot ehdottavat suuria elvytystoimia niiden monien alojen auttamiseksi, jotka nyt ovat joutuneet ahdinkoon, tai joita lama uhkaa. Joskin vasemmisto on esittänyt myös kuntatalouden elvyttämistä, ihmettelen, miksi vaatimukset kohdistuvat useimmiten kuitenkin vain miesvaltaisiin töihin ja aloihin rataverkoista, teistä ja rakentamisesta remontteihin. Työntekijäryhmänä kuntasektorin ja valtion naisvaltaisten alojen työntekijät ovat olleet globaalitalouden rakennemuutosten ja julkisen sektorin alasajon ensisijaisia uhreja ja maksumiehiä. Meneillään oleva kehitys kärjistää tätä kehitystä entisestään. Kun on yleisesti tunnettua, että kunta-alan henkilökunta kouluista sote-aloille ovat ylityöllistettyjä, uuvutettuja ja jatkuvien lomautusten, supistusten ja irtisanomisuhkien alla, miksei ehdoteta suuria satsauksia näiden työpaikkojen työpaikkavajeen ja pahoinvoinnin vähentämiseksi? Koska naiset muodostavat 75% maailman köyhistä, ja vanhemmuuden taloudelliset ja sosiaaliset kustannukset kasaantuvat edelleenkin heille, kaikki kriisit vaikuttavat heihin suhteessa eniten. Suvausta, sukupuolivaikutusten huomioimista tulisikin soveltaa erityisesti laadittaessa lisä-, kriisi- ja elvytysbudjetteja.
Hallituksen tulisi muistaa, että valtion ja kunnan viroissa työpaikkansa ovat viimeisten 30 vuoden aikana menettäneet juuri suuri osa naistyöntekijöistä, olipa kyse PARAS- hankkeen uudelleenjärjestelyistä tai muista rakenneuudistuksista. Elinkeinovetoinen yliopistouudistus syrjii sekin naisvaltaisia (esim. humanistisia) aloja. Naistutkimuksen professuuriin ei Oulun yliopistossa löytynyt rahaa, vaikka sukupuolittuneen väkivallan tutkimukseen profiloitunut sivuaine käsittelee erityisen vakavaksi Euroopan tasollakin todettua kysymystä. Nuorten miesten huonosta kunnosta ollaan onneksi huolestuneita, mikä on hyvä, mutta esimerkki osoittaa mitä miesvaltaiset alat priorisoivat, minkä ne taas näkevät "tuottamattomana" ja turhana. Ouluun siis löytyi rahoitus sotilasterveydenhuollon professuuria varten. Humanistit nuolevat näppejään.
Tilastokeskuksen viimeisimmän (2007) tutkimustiedon mukaan Suomen työntekijöistä oli vuonna 2005 vajaa puolet (48 %) naisia. Naispalkansaajista noin viidennes työskenteli työntekijöinä, yli puolet alempina toimihenkilöinä ja vajaa neljännes ylempinä toimihenkilöinä. Miespalkansaajista puolet oli työntekijöitä, reilu viidennes alempia toimihenkilöitä ja 29 prosenttia ylempiä toimihenkilöitä. Kaikista yrittäjistä valtaosa oli miehiä, naisia vajaa kolmannes. Työnantajayrittäjistä vain vajaa neljännes oli naisia ja yksinyrittäjistä 39 prosenttia. (Vaaka vaaterissa. Sukupuolten tasa-arvo Suomessa 2006. Tilastokeskus 2007, 36-37). Tutkija Anne Kovalainen myös kuvaa naisten työllisyysnäkyviä tavalla, joka nostaa näkyviin tulonsiirtojen sukupuolistuneen luonteen. Hän toteaa että ruohonjuuritasolla, julkisella sektorilla toimivien naisyrittäjien kohdalla tilannetta voisi verrata siihen että yksilöllinen 'riski' kasvaa palkkatyössä lyhytaikaisten työsuhteiden myötä (Julkunen & Nätti 1995). Lyhytaikaiset työsuhteet ovat lisääntyneet Suomessa 1990-luvun laman aikana erityisesti julkisella sektorilla (Sutela 1998, Sutela ja muut 2001). Suurin osa (yli 70%) uusista sosiaali- ja terveyspalvelujen yrittäjistä on nykyisin naisia, jotka ovat aiemmin toimineet julkisen sektorin työntekijänä ja joko jättäneet eläkeviran perustaakseen yrityksen, olleet piilotyöttöminä samassa kunnassa tai pätkätöissä saamatta pysyvää virkaa (Kovalainen 2001). Julkisen sektorin ja sukupuolisopimuksen muutoksia ovat siis palkkatyön korvautuminen pakkoyrittäjyydellä.
Suvausta tulisi soveltaa nimenomaan kriisi-, elvytys- ja lisäbudjettien suunnittelussa, josta nyt ei kuitenkaan näy pienintäkään viitettä. Vuonna 2005 naisten osuus oli toiseksi suurin terveydenhuollon asiantuntijoista (87,1 %), palvelu- ja suojelu- ja hoitotyöntekijöistä (82,6 %). Palvelu-, myynti- ja hoitotyöntekijöistä 79 prosenttia oli naisia, toimistotyöntekijöistä 77 prosenttia. Malleista, myyjistä ja tuote-esittelijöistä oli 70 prosenttia ja opettajista ja muista opetusalan erityisasiantuntijoista 67 prosenttia. SOTE-, koulutus- ja hoiva-alat ovat siis vahvasti naisia työllistäviä palveluja, joten niillä käyttöönotetut opettajien, koulukuraattorien, psykologien, siivoojien ja muun henkilökunnan supistukset, lomautukset, ulkoistamiset ja virkojen jäädytykset eivät ole sukupuolineutraalia politiikkaa. Elvytystasa-arvon tulisi toteutua myös määräaikaisuuksien karsimisen suhteen. Koulutustaso ei selitä sitä, miksi naiset ovat miehiä useammin määräaikaisessa työsuhteessa, sillä tilanne on sama kaikilla koulutusasteilla ja kaiken lisäksi työlliset naiset ovat koulutetumpia kuin miehet. Kuntasektorilta leikattiin työpäivinä mitaten l4% työvoimasta l991-94, ja vuonna l997 alle 35-vuotiaiden osuus kuntasektorilla oli 24 %, yksityisellä 37 %. Kunta-ala jäi näin myös Juha Siltalan mukaan ylikuormitettujen, ikääntyvien kutsumusnaisten alueeksi. Terveydenhoitoalan työntekijöiden kokema kiire on aikavälillä l977-97 lisäksi enemmän kuin kaksinkertaistunut, opetusalalla puolitoistakertaistunut. Opettajat, hoitohenkilökunta ja lääkärit joutuivat tekemään kahden työt, kun sijaisia ei palkattu. Potilaat olivat entistä huonokuntoisempia ja koululaiset entistä levottomampia.
Elvytystä tarvitaan naisvaltaisilla aloilla myös työssäjaksamisen suhteen. Terveydenhoitohenkilöstön henkinen uupumus kasvoi vuosina l993-94 85 %. 1990- luvun puolivälissä joka kolmas julkisen alan palkkalainen sanoi lisäksi rasittuvansa uusista vaatimuksista. Joka viides teki ylitöitä korvauksetta, koska korvaamiseen ei ollut rahaa. Vuonna l995 kaksi kolmesta sairaalatyöntekijästä kärsi kiristyneestä työtahdista ja joka toinen heistä valitti, että henkinen väsyminen oli alkanut heijastua päänsärkynä, vatsavaivoina, niska- ja hartiakipuina. Mitä tuottavammaksi sairaalan hoitoyksikkö oli trimmattu, sitä suurempi oli pitkien sairauspoissaolojen, itseraportoidun psyykkisen rasittuneisuuden sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksien todennäköisyys (Siltala 2004, 244). Miestä useammin ja miestä pidempään hän joutuu tyytymään määräaikaiseen, tilapäiseen, osa-aikaisen tai periodeittain avautuvaan työpaikkaan (Tasa-arvon 1999, Pikkala 2003, Nyyssönen 2003). Jos hänellä on pysyväisluonteinen työpaikka, hän joutuu venyttämään työpäivänsä pituutta entistä useammin (Nyyssönen 2003). Suunta on kuitenkin monissa kunnissa täysin päinvastainen. Finanssikriisin varjolla kehdataan jälleen kerran puhua lisäsäästöistä, lomautuksista ja työvoiman supistuksista, ikään kuin kutsumusalojen naiset eivät jo olisi joustaneet äärimmilleen. On myös huomioitava, että työllisistä naisista noin 19 prosenttia on osa-aikatyössä. Miesten osa-aikatyön osuus on vaihdellut vuosien mittaan ja on tällä hetkellä alle 10 prosenttia.
Missä siis viipyvät naisvaltaisten alojen elvytystoimenpiteet?
Miksi satsaaminen tunnetusti aliresurssoituihin kuntatöihin SOTE-aloilla
ei ole noussut esiin? Onko niin, että ihmistä-hoitajia, sairaita,
vanhuksia, lapsia-pidetään niin mitättömänä
investointikohteena että satsaaminen teihin, rakennuksiin ja muuhun
miesvaltaisen teknisen alan hommiin mene ilman muuta niiden edelle? Miksi
en ymmärrä tätä logiikkaa? Oikeudenmukainen elvytyspolitiikka
ei ole keltään pois; ajatellaan vaikka perhettä, jossa
molemmat vanhemmat joutuvat työttömiksi. Jos tähän
lisätään sukupuolineutraali sosiaalipolitiikka ja hyvinvointipalvelujen
alasajo, meillä on suoraan edessämme melkoinen jäävuori.
Ei vaikuta siltä, että ainakaan naisia, vanhuksia ja lapsia
ollaan silloin pelastamassa ensimmäisten joukossa. Nykyisen arvomaailman
mukaisesti nuoret, vahvat, rohkeat, kauniit ja rikkaat ovat jo varanneet
pelastusveneet itselleen.
