Oulu-metropolista miesparatiisi?
Urbaanihuhujen mukaan alueemme suuret linjaukset tehdään Oulun kauppakamarilla, yliopiston johtoportaassa ja kaupunginjohtajan sisäpiireissä. Olisiko niin, että tämä miesvaltainen strategia-linnake, johon tätä nykyä lukeutunee myös monikuntaliitoksen selvitysmies unohtaa toisen sukupuolen sekä tulevan metropoli-Pohjolan kehittämisen sukupuolivaikutukset?
Tiernapoikien, toripoliisin, innovaatio-soturien ja teekkareiden piilaaksossa naiset eivät tunnu mahtuvan vahvuusalueiden keskiöön tai kovaan ytimeen. Päinvastoin, vaikuttaa siltä, että globaalin talouskasvukilvan arvot sisäistänyt Oulu on laittamassa kaikki munat yhteen koriin EU-linjausten hengessä—kaikkien alueidenhan tulisi keskittyä satsaamaan ydinosaamiseensa ja brändiinsä.
Nais- ja perheiden näkökulmasta Oulun yliopisto
toimii samalla logiikalla kuin Aalto-yliopisto. Se keskittää valtaa ja resursseja apinan raivolla miesvaltaisille, ”tuottaville” ja ”lupaaville” aloille naisvaltaisten alojen kustannuksella. Viime vuosina on ajettu alas humanistista alaa, naistutkimusta, supistettu varhaiskasvatusta, geriatriaa sekä kasvatustieteiden muutenkin heiveröisiä resursseja. Nyt naisvaltaiset tukipalvelut ja kielikeskuskin halutaan YT-neuvotteluiden piiriin. Missä ovat Oulun yliopiston tasa-arvokomitean kannanotot? Vai hyväksyykö se Oulu-metropolin kehittämisen miesvaltaisten alojen eroparatiisiksi?
Olipa kyse Pohjois-Pohjanmaan tai Lapin maakuntaohjelmista, monikuntaliitoksista tai muista strategia-asiakirjoista, naisiin ja heidän työllistämiseensä ei juuri viitata. Kuten eräs lappilainen tutkija on paljastanut, sana ”nainen” löytyy Lapin asiakirjoista kohdassa ”väestönkasvu” tai tilastoissa naisten paosta etelään.
Kuinka kilpailukykyinen ja vetovoimainen uusi uljas metropolimme tulee olemaan, jos nuorten ja naisten työllisyyteen ja hyvinvointiin ei lainkaan panosteta, ja nämä ryhmät pakotetaan muuttamaan muualle? Peräkammarin ja –kaaren pojat eivät hekään hyödy tästä suunnasta, ja taitaa olla ero edessä monella parilla, joka tarvitsee kahden aikuisen palkan. Vai luotetaanko tässä pohjoisiin lestadiolaisalueiden suurperheisiin?
Yksipuolista talouskehitystä edistävät päättäjät
— kipeiden päätösten agitaattorit -- ovat täyttäneet pohjattomat säästöpossunsa naispalkansaajien kustannuksella jo pitkään. Hallituksen ja sen linjauksia seuraavan Oulun yliopiston visiot ovat täysin ristiriitaisia ja arjesta etääntyneitä. Puhutaan työvoimapulasta, mutta irtisanotaan kaikki rönsyt ja resurssirasitteet, jotka vaan ovesta mahtuvat. Medioissa vaaditaan ikääntyviä sinnittelemään töissä pitempään, ja väläytellään 40 vuoden työpakkoa eläkkeellepääsyn ehtona, joka syö nimenomaan äitien mahdollisuuksia riittävään eläkekertymään. Valtion tuottavuusohjelmalla kuitenkin ulkoistetaan niin virkeät kuin uupuneet palkansaajat, samaan aikaan kun eläkeikä karkaa horisonttiin. Samaan aikaan työnantajatahot eivät kuitenkaan soisi ulkoistetuille edes eläkeputkea. Näillä ”säästöillä” miesvaltainen yritysmaailma säästää eläkemaksuissa, ja ilman omaa syytään ulkoistetut pakotettaisiin selviämään pelkällä valtion toimeentulotuella eläkkeeelle, jos sellaista tulee. Vai yritetäänkö yliopiston tukihenkilöstökin ajaa pakkoyrittäjyyteen? Ovatko Kataisen ihailema Viro ja vanhustenhuollossa Suomea muistuttava Unkari tai Latvia ihanteemme, sillä jatkuva tuottavuus-piiska ja irtisanomiset heijastuvat siellä jo katukuvassakin. Pienen eläkekertymän köyhdyttämät ikänaiset myyvät henkensä pitimiksi kukkia ja käsitöitä metroasemilla ja toreilla, mutta heitä ei kannusteta auttamaan. Taustalla ovat kuulema sosiaalipornon sutenöörit, jotka ovat löytäneet markkinaraon paitsi huume- ja naiskaupalle, myös vanhusten hädän riistoviljelylle. Vai onko tämä sitä elinikäistä oppimista kun nyt varaudumme pitempään työelämään ja ”eläkepommiin” (lähinnä ikääntyvien naisten liian pitkän elämän kustannuksiin)?
EU:n jäsenvaltioiden odotetaan sitoutuvan työllisyyden nostamiseen, miesten ja naisten välisten palkka-, sosiaaliturva- ja muiden tavaroissa ja palveluissa olevien perustelemattomien erojen poistamiseen, työmarkkinajärjestön väliseen dialogiin sekä muihin, eurooppalaisille hyvinvointivaltioille soveliaiksi katsottuihin toimintamalleihin. Sananhelinän takaa paljastuu kuitenkin, että EU:n kilpailukyky-liturgia on riskinsiirtotalous, joka perustuu sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteiden vastaisesti enemmän yritysten kilpailumahdollisuuksien kuin kansalaisten oikeuksien turvaamiseen. Naiset ja naisalat ovat myös Oulun tapauksessa yliopiston kilpailukyvyn puskuriluokka heijastaen yleistä suhdanneriskien siirtämistä naisille mm. palvelualoilla. Vaikka hallitus kantaa huolta tulevasta työvoimapulasta, kuntia kannustetaan naisvaltaisten hallintokuntien (opetus, SOTE-ala) menokuriin lomautuksineen, ulkoistamisineen ja virkojen täyttämättä jättämisiin. Lähihistoriassa on aivan uusi ilmiö, turvallisen palkkatyön alasajo ja mm. siivoojien ja hoitajien ”kannustaminen” yrittäjyyteen. Jo l990-luvulla puhuttiin yhteen hiileen puhaltamisen tarpeesta, yhdessä veneessä istumisesta kun tiedettiin jäävuoren jo siintävän horisontissa. Hyvinvointivaltion joutuessa kvarttaalikapitalismin korvaamaksi, pelastusveneisiin ei kuitenkaan lasketa naisia, lapsia ja vanhuksia, vaan ”kilpailukykymme” etujoukot—nuoret menestyvät insinöörit, taloustieteilijät, luonnontieteiden ja uusen bio-ihme-Nokian innovaatiosoturit.
Oulun omaksuma linja jatkaa naisvaltaisten alojen (naistutkimus, kasvatustiede, kielikeskus, hoitotiede, varhaiskasvatus, geriatria, tukipalvelut) resurssien supistamista ja nyt uhkaava massiivinen YT-kierros tiivistää uusliberalismin sukupuoliagendan. Kaikkien maiden ja alueiden tulisi keskittyä ”ydinosaamiseensa” ja karsia rönsyt. Näin Oulu jatkaa toripoliisin, tiernapoikien ja teknologiakylän brändiään satsaamalla samanlaisella apinanraivolla miesvaltaisiin aloihin kuin miten hallitus satsaa Aalto-yliopistoon. Tämä globaalistrategia, jolla niukkuutta jaetaan uusin, mutta entistä miesvaltaisemmin kriiterein on järjettömän yksipuolista ja lyhytnäköistä. Oulun yliopiston laatu ei voi parantua ulkoistamalla naisvaltaisten alojen väki ja hiostamalla jäljellejääneitä entistä rajummin. Naisten ajaminen työllisyyspolitiikassa ahdinkoon syventää jo nyt vakavaa Pohjois-Suomen ilmiötä—naispakoa etelän keskuksiin. Oulun kilpailukykyä ei edistä, eikä aluetta tee vetovoimaiseksi toisen sukupuolen ajaminen muille maille—tai marginaaliin. Vai onko Oulusta tarkoitus tehdä näennäinen miesparatiisi kun kilpailukyky-ekspertit jo suunnittelevat Suomesta vero- ja voroparatiisia? Tutkimukset osoittavat, etteivät Suomen kansan enemmistö hyväksy tai toivo sitä käänteisen kansansivistystyön trendiä, patologista kilpailuttamista tai hyvinvaltion alasajoa, jota nykyinen yliopistonkin omaksuma elitistinen linja heijastaa. Ihmetyttää kuitenkin miksi kriittiset äänet heräävät vasta nyt vastustamaan vallankeskittämistä ja akateemisen vapauden tuhotalkoita? Joku on äänestänyt niiden puolueiden puolesta, jotka ovat jo pitkään käyttäneet EU:ta juuri tällaisen valetehokkuus ja valetuottavuus- linjan ankkuroimiseksi suomalaiseenkin kulttuuriin.
Muutosvastarinnan jälkijunassa liikkeellelähtenyt porukka voisi alkaa jo protestoida niitä muutoksia, jotka on odotettavissa sikäli kuin uusliberalististen rakennemuutosten innovaatiot rantautuvat Suomeen yleensä muutaman vuoden viiveellä: lukukausimaksut, edutainment- malli (education ja entertainment), asiakkaiksi muutettujen opiskelijoiden opettaja- ja professoriarvioinnit, mcyhtiöiden pesiytyminen yhä räikeämmissä muodoissaan yliopistokampuksille. Kanadassa opettajien ja professorien tuottavuutta ja tehokkuutta mitataan jo sähköisillä, yhtenäisillä ja julkisilla opiskelija-arvioinneilla. Kanadassa valitettiin jo l990-luvulla, että palkankorotukset menevät parhaille talkshow- opettajille eikä opetuksen laadulla ja sisällöllä ole enää samaa merkitystä kuin sillä, että asiakkaille tarjotaan mitä he haluavat. Toimiessani Simone de Beauvoir- instituutin johtajana, sain lukea kaikkien kurssien arvionnit. Ne olivat surullista luettavaa. Opettajiin kohdistui täysin kohtuuttomia vaatimuksia, ja opiskelijat näkivät oikeudekseen sakottaa heitä siitä, etteivät juuri omat kiinnostuksen kohteet olleet opetusohjelmassa. Keskivertokuluttaja sanelee mitä yliopistojen tulisi tarjota eikä sivistysyliopistolla ole pian mitään virkaa. Ei ihme, että humanistiset tieteet ovat heikoissa kantimissa. Yksilöllisten kännykkä-äänien suunnittelu takaa paremman menestyksen ja arvostuksen kuin ”jonkun filosofiluuserin eettisten pohdintojen” tuntemus. Kun pääoma etsii yhä uusia sijoituskohteita sosiaali- ja terveyspalveluista, jopa koulutuksesta, kansalaisten tasa-arvo ja sivistysarvot jäävät jalkoihin.
EU:n herkkäuskoisimmat, luottavaisimmat ja muutoin
vähäistä neuvotteluvoimaa omaavat kansanryhmät ovat hyötyneet talouskasvun hedelmistä vähiten. Kun julkinen veropohja ja kuntatalous romahtavat lisääntyneen työttömyyden ja konkurssien myötä, keinottelua vähiten harjoittaneet ryhmät pannaan kärsimään suhteettomasti myös niiden palvelujen supistamisena, joita he tarvitsevat entistä enemmän. Tämä ryhmä koostuu pitkälti eläkkeensä menettäneistä ja menettävistä ikäihmisistä. Heidän joukkoonsa lukeutuu myös pienen eläkekertymänsä tähden haavoittuvaisia naisia, tai palkansaajia, joiden toimeentuloa jatkuvat joustopakot ja matalapalkkatuet ovat jo kaventaneet. Finanssimarkkinoiden keinottelutaloudella on erityisiä sukupuolivaikutuksia, mutta molemmat sukupuolet voivat olla yhtä aikaa uuden talouden hyötyjien tai hyväksikäyttäjien subjektinasemassa. Ryhmänä naiset ovat kuitenkin sosialisaationsa ja heille langetetun ”luonnollistetun” hoiva- ja huolenpito vastuun tähden riskitalouden erityinen uhrilammas. Naisethan myös tarvitsevat kipeimmin kriisien myötä heikentyviä julkisia palveluja voidakseen yhdistää perheen ja työn.
Jo ennen finanssikriisiä, tutkijat viittasivat globaalitalouden sukupuolivaikutuksiin ”köyhyyden naisistumisena ja vallan miehistymisenä”. Osana riskiensiirtotaloutta, matalapalkka- ja joustotyövoimaksi alistetut naiset edustavat talouden kaasupoljinta ja toimivat suhdannepuskureina, joiden kilpailukyvyttömät palkat ja työehdot takaavat suuryritysten voitot. Monet turvallisesta palkkatyöstä nauttineet kunta-alan naiset ovat myös päätyneet pakkoyrittäjiksi niin hoiva- kuin siivousalalla kuntien ulkoistettua taloussuhdanteiden riskit heille.
EU:n ”sosiaalisesta ulottuvuudesta” annettu irvokas signaali on, ettei sääntely, tulonsiirtopolitiikka ja verotus tule kohdistumaan niihin hyvinvoiviin tahoihin, ylimpiin tuloluokkiin ja keinottelukastiin, jotka ovat ajaneet sosiaaliturvan ja palvelut ahdinkoon riskikäytöksellään. Päinvastoin, kasinokapitalismin joutuessa tiputukseen, kipusiskoiksi huudetaan jälleen veronmaksajat. Kun valtion velanhoidon keinovalikoimaan vielä lisätään kiinteistöverojen korotus, nähdään, että köyhimpien ja pienituloisten taakkaa lisätään samalla kuin piiloinen, eriarvoistava ”tasavero” etenee.
Rahanvalta on saanut tyrmistyttävän niskaotteen kansanvallasta, kuten lex nokiat ja sivistysyliopiston kaappaus elinkeinoelämälle osoittavat. Toisaalta, ehkä nämä jatkuvat heikennykset pyrkivätkin tasa-arvon edistämiseen: lisäämällä naiseläkeläisten arjen kurjuutta osana tehokkuuden ja tuottavuuden hyötyajattelua, heidät ehkä saadaan siirrettyä taseissa nopeammin ”poistoiksi;” tällä menolla tämä väki vielä ulkoistaa itse itsensä tuonpuoleiseen, ja silloin epätasa-arvo miesten ja naisten elinikäodotteessa kapenee. Huomionarvoista onkin Pohjois-Suomen maakuntaohjelmien sukupuolivaikutusten tutkimus; kehitettävät hyvät työpaikat ovat lähinnä miesvaltaisia aloja, kun taas matalapalkka-alat, joille kaivataan joustavaa halpatyövoimaa ovat naisvaltaisia aloja. Sana ”nainen” esiintyy harvoin, ja silloinkin usein kohdissa ”eläkepommi”, ”sosiaaliset kustannukset” tai ”väestökysymykset”. Aiotaanko nuoret naiset työllistää lähinnä uuden kilpailukykyisen sukupolven synnyttäjinä ja niiden tukipalveluiden ilmaistuottajina kodeissa, joita ilman miesvaltainen teollisuus, liike-elämä ja politiikka ei pärjäisi päivääkään?
